Sosiaalinen vai ei?

Olin eilen Liisa Keltikangas-Järvisen luennolla, jonka aiheena oli sosiaalisuus versus sosiaaliset taidot. Espoon tuomiokirkkoseurakunta järjesti tämän loistavan kasvatusluennon. Aihe oli mielenkiintoinen koskettaen sosiaalisia suhteita varhaislapsuudesta aikuisuuteen ja sivuten muitakin temperamenttipiirteitä sosiaalisuuden lisäksi. Tässä illan sanomaa.

Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamentti, halua olla toisten seurassa. Sosiaaliset taidot puolestaan opitaan. Ne ovat kykyjä tulla toimeen muiden kanssa. Usein temperamentiltaan sosiaalisella henkilöllä on heikot sosiaaliset taidot. Nämä kaksi käsitettä menevät arkikielessämme usein sekaisin. Kaikki me olemme sosiaalisia. Ero on siinä, miten sosiaalisia olemme.

Saman perheen lapset, jopa identtiset kaksoset, ovat erilaisia. Näiden biokemia erilainen. Täten sama kasvuympäristö näille lapsille erilainen. Siis koska he kokevat sen erilaisina yksilöinä erilaiseksi. Samanlainen kasvatus tekee lapsista erilaisia. Erilainen kasvatus saattaisi tehdä heistä samanlaisia. Tätä en ainakaan itse ollut tullut ajatelleeksi. Helposti aikuinen näkee erilaisen kasvatuksen tasa-arvokysymyksenä ja siksi kasvattaa lapsensa samanlailla.

Kasvatuksen tehtävänä on tehdä erilaisista yksilöistä mahdollisimman samanlaisia, jotta nämä ymmärtävät toisiaan. Eli ääripäitä pyritään saamaan kohti keskustaa. Kaikkein helpoimmalla usein pääsee, jos on keskiarvossa kaikissa temperamentteissa, ei ääripäässä.

Sosiaalinen henkilö pistää aina seurallisuuden kaiken edelle. Hän ei ymmärrä yksinoloa.
Sosiaalinen haluaa olla aina pidetty. Hänestä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Yhden illan aikana sosiaalinen ihminen saattaa olla viittä eri mieltä riippuen vastapuolesta. Hän haluaa miellyttää kaikkia. Tällaisesta ei ole johtajaksi. Eihän johtaja voi miellyttää aina kaikkia. Mutta mikä yritys hakee ei-sosiaalista johtajaa? Tuskin kukaan. Tässä huomaa hyvin kuinka temperamentti sosiaalisuus ja toisaalta sosiaaliset taidot menevät arkikielessä sekaisin.

Sosiaalinen ei myöskään useimmiten ole empaattinen, toisin kuin ujo. Sosiaalinen henkilö ottaa tilan haltuun ja on vain itse tärkeä. He esimerkiksi saattavat paapattaa julassa koko illan ja asiat pyörivät vain hänen ympärillään. Illan jälkeen tämä vielä toteaa, että olipa kiva ilta. Mutta ajatteleeko kukaan muu samoin? Sosiaalisella siis harvoin on sosiaalisia taitoja.

Sosiaalisia taitoja on kyky oppia vasta neljä-viisivuotiaana, jolloin opitaan kompromissien ja sovittelun taitoja. Ensimmäisiä sosiaalisia taitoja ilmenee kuitenkin jo varhemmin, esimerkiksi hymy ja itku ilmenee vastasyntyneellä. Sosiaalisten taitojen opettelussa lapsen varhaisella kiintymyssuhteella 2-3 tärkeään aikuiseen on suuri merkitys. Ja erityisesti vielä yhdellä tärkeimmistä kiintymyssuhteista, joka monelle on luotu äidin kanssa. Jos varhainen kiinteyssuhde on ollut rikkonainen, ei myöhemminkään pysty välttämättä luomaan pysyviä suhteita (opiskelu, työelämä, parisuhde,...). Näille usein tulee vastareaktio; pysyvyys ahdistaa ja pelottaa tai hän jättää itse, kun hän ennustaa, että hänet kuitenkin jätetään.

Yhteiskuntamme ajattelee, että lapselle sosiaalisuus hyvä asia, aikuiselle ei niinkään. Hymyilevä ja naurava lapsi on ihana. Hän saa paljon positiivista palautetta iloisuudestaan, vaikka sitä pitäisi antaa enemmän juuri varautuneelle ja ujolle lapselle. Lapsen pitäisi saada kuitenkin olla sellainen kuin on. Useimmat alle kolmevuotiaat ovat ujoja. Jos ei, herää kysymys, onko hän kiintynyt kehenkään? Ujo voi olla silti sosiaalinen. Todella ujon lapsen kanssa voidaan istua, katsella ja tutustua uuteen paikkaan pitkäkin aika sivusta seuraamalla. Ei haukuta tai tyrkytetä (katso nyt kuinka kivaa muilla on, mene sinäkin). Lapsilla sosiaalisuus ilmenee hyvin esim. siinä, miten lapset vievät toisilta leluja vs. jakavat omistaan toisille.  Pienellä lapsella harvoin on liian suuri sosiaalisuus. Sosiaalinen on kuitenkin altis vaikutteille. Hän esimerkiksi saattaa lähteä hölmöyksiin mukaan, koska haluaa mm. miellyttää. Tällainen lapsi tarvitsee paljon tukea. Häntä pitää ohjata ja kasvattaa, ei moittia.

Mikäli aikuinen ei seuraa ja ohjaa lasten leikkejä, lapsilla tulee heti aggressiivisuus käyttöön. Myös yli kolmevuotiailla, jopa aikuisilla (esim. jos työpaikalla ei ole sääntöjä). Joka asiaan ei kuitenkaan tarvitse puuttua, mutta aikuisen tehtävä on ohjata, jos joku esim. määrää, syrjäytyy tms. 1-2 vuotiaalle yksilö on tärkein, ei ryhmässä toimiminen. Pysyvä yhteisö on puolestaan erityisesti murrosikäiselle pojalle tärkeä. Ryhmä on heille välttämätön selviytymisen kannalta.

Sosiaalisuus vaikuttaa yllättävän paljon myös kouluarvosanoihimme, eikä se ole opettajien vika. Mielenkiintoista oli kuulla, että esim. arvosana 7:n pojat pärjäävät usein myöhemmin elämässään paremmin kuin kiitettävän arvosanan tytöt. Tämä johtuu siitä, että ujoja rangaistaan kouluarvosanoissa. Tytöt pääsevät herkemmin sellaiseen vuorovaikutukseen opettajan kanssa, joista heitä palkitaan osaamisen lisäksi.

Luento sai pohtimaan omiakin sosiaalisia suhteitani. Kellä lähipiirissä on hyvät sosiaaliset taidot, kuka puolestaan on sosiaalinen temperamentiltaan.