Miehelläni on ollut tässä toukokuussa useampi kahden yön yli kestänyt työreissu tai koulutus. Appivanhemmat ovat onneksi hoitaneet toisen yön esikoista. Tai eihän siinä yössä, aamussa tai päivässä ole mitään normaalista poikkeavaa, mutta ilta kahden pienen kanssa on välillä taiteilua: kenen tarpeet tulevat ennen muita. Nyt alkaa kyllä jo sujua illatkin yksin rutiinilla. Mutta en silti toivo näitä reissuja lisää. Kyllä nämä kuluttavat äidin voimia ja erityisesti sen vuoksi, ettei pääse urheilemaan kunnolla. Vaunulenkit ovat ihania, mutta rajansa kaikella.
Vauvan kanssa kahdestaan oleminen tuntuu levolta ja sitä miettii, miten ihmeessä joskus yhden lapsen kanssa oleminen on voinutkin tuntua vaikealta. On ihanaa lukea vauvalle kirjaa. Hän on niin innoissaan, ettei kädet ja jalat pysy hetkeäkään paikoillaan, sylki valuu ja ääntelyt muistuttavat karhulaumaa. Esikoinen oppi tykkäämään kirjoista vasta pitkälti yli yksivuotiaana. Siksi tämä tuntuu niin kovin ainutlaatuiselta.
Yksinäiseksi illaksi ja huomispäiväksi ostin pullapitkon ja suklaalevyn. Imetyshän kuluttaa niin kauheasti, vai miten se nyt menikään... Syön hyvällä omalla tunnolla, sillä ennen herkkuja söin kunnon ruokaa ja neuvolan täti ihmetteli ääneen laihtumistani. Pakko tankata siis ihan tosissaan, jotta saa urheillakin.
Illan päätteeksi sain lapselta puhelun, unilelupupua ei löydy mistään. Olen varma, että laitoin sen kassiin. Tarkistimme asian vielä ovella. Sydäntärepivä itku päätti lopulta puhelumme. Eiköhän isovanhemmat selviä, löytävät pupun vielä jostakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!