Ennen lapsia luulin tietäväni, mitä väsymys on. Mutta taisin aliarvioida sen pahasti. Tänään väsymys otti minusta vallan. Jopa sormet tuntuvat painavilta, sydän jyskyttää, unohdan kaiken, päivässä kuluu pannullinen kahvia (normaalisti en juo lainkaan), lenkkeillessäkin meinaan nukahtaa pystyyn, syön sokeripitoisia herkkuja kuin koira uutta luuta, jotta edes verensokerin nousu piristäisi. Mutta eipä juuri piristä.
Miksi?
Ensin poika heräili vähintään neljästi yöllä syömään. Sitten aloitimme unikoulun. Kunnes koko perhe oli vuoron perään ja yhtä aikaakin sairaina. Sitten taas uusi unikoulu. Ja siinä välissä missä kuopus ei huuda vaatiakseen yömaitoa, esikoisella särkee jalat. Vähempikin saa vanhemmat väsyneiksi. Miehenikin on kuin elävä haamu. Unikoulusta pian lisää.
Mitä tehdä?
Yritän sopia tapaamisia, ulkoilen, revin itseni väkisin liikkeelle. Raskaammat treenit on jätettävä, mutta vaunulenkit sopii. Kotona sisällä esikoinen saa katsoa lastenohjelmia normaalia enemmän. Kotitöistä teen vain pakolliset. Kuivan kesän jälkeen luonto on taas heräillyt henkiin. Se piiristää minua. Samoin iloiset lapseni ja äitikaverit. Tänään teimme retken lähimetsään tutkimaan sieniä.
Väsymyksestä huolimatta, kuten viime viikolla kirjoitinkin, olen onnellinen. Yritän olla armollinen itselleni ja antaa kehon levätä. Mutta en osaa nukahtaa, vaikka väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!