19. elokuuta 2015

Kotiäiti ei saisi sairastaa

Monissa pikkulapsiperheissä on ajoittain enempi tai vähempi sama tilanne. Kotivanhempi sairastuu, kipu ja väsymys ajaa perheen äärirajoille. Kenellekään ei halua pöpöjä tahallaan tartuttaa. Siksi avun pyyntö sairastellessa on niin pirun vaikeaa. Ja jokaisella omat menot ja touhut. Ei ketään halua häiritä. Saati hänen joutua peruuttamaan sovittuja menoja juuri meidän vuoksi. Toisaalta sitä kuvittelee itse selviävänsä vielä hetken. Ajattelee päivää pala kerrallaan. Minä havahdun väsymykseeni siinä vaiheessa kun tajuan pinnan olevan lyhyempi kuin nenäkarvat ja räjähtäväni pikkuasioista saman tien. 

Avun pyytäminen on ainakin minulle vaikeaa. Koen olevani huono tai epäonnistunut, jos en selviä yksin. Tiedän, näinhän asia ei ole. Tajuan sen järjellä, mutta tuo tunne valtaa tilaa aviossa. Selviäväthän monet yksinhuoltajatkin. Miksen minäkin? 

Tämänpäiväinen kaunis luontohavaintomme, amiraaliperhonen. 

Kun eräs vieraampi yhden lapsen naapuri katsoi lauantaista kitinäämme ja menoamme (lue edellinen postaus), lasten töniessään toisiaan ja tehden toisilleen tahallaan kiusaa sekä minun puuttuessa lasten toimintaan noin puolen minuutin välein, hän totesi pojalleen: "älä koskaan kasva isoksi. Pysy aina pienenä. Kyllä meidän ongelmat on teihin verrattuna melko pieniä!" En tiedä olisiko tuo pitänyt ottaa hyvällä vai pahalla. Otin hyvällä. Ihanaa, että joku huomasi minun joutuvan koville. Annoin ehkä itsellenikin tuossa hetkessä hieman armoa. 

Kotiäidin on vain vaikeaa sairastaa. Kun työssäkäyvä voi viedä lapset päivähoitoon ja levätä rauhallisessa kodissa, kotiäidillä pyörii sama arjen härdelli lasten kanssa. Kotiäiti pääsee lepäämään, kun isä tulee kotiin. Eihän isä voi (kovin helposti ainakaan) jäädä kotiin, vaikka äiti olisi sairas. 

Tässä meidän tilanteessa oli kyse vain pikku flunssasta. Mutta mitä sitten jos äiti on enemmän sairas? Miehen työnantaja ei asiaa välttämättä ymmärrä. Eikä tietysti periaattessa kaikissa tilanteissa tarvitsekaan. Lapset on aina kuitenkin hoidettava. Turvallisesti. Kaikilla ei ole tukiverkostoa, ainakaan lähellä tai helposti käytettävissä. Esimerkiksi monet isovanhemmat ovat yhä työelämässä ja/tai asuvat kaukana. Kriittisen paikan tullen, kyllähän sitä apua jostain löytyy ja itsekin osaa sitä vaatia. 

Itsellä tulee mieleen esim. tilanne esikoisen ollessa kahdeksankuinen. Päivällä minulla alkoivat kovat vatsakivut, jonka vuoksi soitin lääkäriin tiedustellakseni, mitä lääkkeitä saisin ottaa, kun imetin. Vähättelyistäni huolimatta, asiallinen hoitaja passitti minut saman tien lääkäriin ja labrojen kautta Jorvin päivystykseen. Olin lähdössä seuraavana aamuna tyttären ja lapsuuden perheeni kanssa Barceloonaan, mies poikien kanssa Berliiniin. Imetin tyttöä, joka ei suostunut juomaan muualta kuin rinnasta. Keskiyöllä minulta leikattiin tulehtunut umpilisäke. Totesin vielä heräämössä hoitajille, että olen lähdössä aamulla viiden tunnin päästä reissuun. He hieman nauroivat. Mutta olin tosissani. Aamu koitti ja leikkauksen jälkeiset säryt alkoivat. Mies lähti reissulleen, samoin muut sukulaiset. Anoppi oli perunut työnsä, jotta sai hoidettua lastamme. Sairaalasta kotiuduttua lähdimme tyttären kanssa anoppilaan hoitoon. Onneksi koitti viikonloppu, ei tarvinnut perua enempää töitä. Sain pari viikkoa sairaslomaa. Umpilisäkkeen leikkaus vastaa lähes sektiota. Lääkäri pyysi makaamaan vaikka lattialla ja kutsumaan lasta luokse syömään, liikkuminen kun oli hyvin vaikeaa. Mutta lapsi ei osannut vielä tuolloin kontata, ei ryömiä. Niinpä anoppi kiikutti tyttöä viereeni aina janon iskiessä, siis tunnin välein. Arjen koittaessa mies, anoppi ja sukulaiset palasivat töihin, itse oli selviydyttävä kotona kipujen ja lapsen kanssa. Se oli rankkaa. Mutta kyllä äiti venyy käsittämättömiin suorituksiin! 

Pikku takiaiseni. Keinutaankin sylikkäin. 

Onneksi näitä vakavampia sairasteluja ei tapahdu usein. Lievempiä sairastelun ja väsymyksen tuomia hetkiä tulee ja menee. Ne palauttavat maan pinnalle. Aina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!