6. tammikuuta 2016

Koiranomistajan elämää

Olen pari edellistä iltaa "ajautunut" kävelylenkille naapurin koiran kanssa. Meillä itsellä ei ole koiraa, ja tuskin sellaista koskaan hankimmekaan, vaikka esikoinen on sellaista jo muutamia kertoja kysellyt. Pelkään koiria. Lapsena yksi bernhardinkoira nappasi käteni suuhunsa kävellessäni pelokkaana sen ohi. Kipeää teki, mutta ei sentään tullut haavoja. Vain henkisiä. Toisella kertaa dobermanni otti minut innokkaana vastaan hypäten tassut olalleni ja valuttautui siitä sitten vartaloani pitkin alas. Olin kesäasustuksessa, joten voinette kuvitella karmeat veriset jäljet varatalollani. En pitänyt koirista ennen näitä välikohtauksia ja vielä vähempi niiden jälkeen. 

Hei, hei! Kiitos lenkkiseurasta! Kesy tapaus, jonka kanssa jopa minä pärjään. 

Lapsuudenperheessä tai vähintäänkin lähipiirissä on aina ollut koiria, mutta minusta ne on kovin arvaamattomia, vaikka muut osaavatkin niitä lukea. Pidän enempi lämpöön käpertyvistä kissoista. Niitä meillä onkin kaksin kappalein. 


Koirat pitävät omistajansa parhaimmillaan hyvinkin aktiivisina. Niiden kanssa tulee tehtyä tai ainakin pitäisi tehdä vähintään pari lenkkiä päivässä tarpeiden merkeissä ellei omista isohkoa omaa pihaa. Koiran kanssa lenkkeillessä en itse jaksa sitä jatkuvaa nuuskimista ja pysähtelyä. Toisaalta koiran kanssa voi ottaa hyviä spurttikisoja huomatakseen vain aina häviävänsä koiralle. Tänään ratkaisin nuuskutustauot tekemällä pari sataa askelkyykkyä. Puolen tunnin hölkkä-kävely-askelkyykkylenkistä sai yllättävän tehokkaan. Aloin jopa odottaa noita taukoja. 


Muutoin ulkoilut ovat perheessämme jääneet viime päivien pakkasilla melko vähäisiksi. Harmi, sillä ulkona on kovin kaunista! Ensin taistellaan kerrospukeutumisen kanssa ahtaassa eteisessä. Kun vihdoin päästään ulos, lapset eivät halua juuri liikkua liian topattuina ja vartin päästä kinutaankin jo sisälle. Pyhällä hengellä vielä hetki happea lisää ja ei muuta kuin kuoriutumaan sisälle. En ole löytänyt tai ehkä vain raaskinut ostaa meidän lapsille riittävän lämpimiä kenkiä ja tumppuja. Toisaalta suvussamme on niin sanottua kylmäkätisyyttä, joka ei kyllä lainkaan helpota asiaa. Itselläni paleli sormet muutaman kerran jopa Thaimaan lämmössä...


Mielikuvitus kunniaan. Kaatunut puu toimii hyvin hevosena!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!